Helmikuussa Taidehallissa päästään kokemaan Walter Sallisen ja Kaj Mäki-Ullakon elektroakustinen installaatio kamariorkesterille, live-elektroniikalle ja kaiuttimille – Bacchanal of Hörselberg. Teoksen esittää kamariorkesteri Avanti! kaiutinasetelman kanssa, Mikko Sarvanteen toimiessa taiteellisena tuottajana.
Lue alta tutkija ja kääntäjä Eetu Virenin kirjoittama esseistisen teksti teoksesta:
Millaista olisi kulkea kamariorkesterin lävitse? Olemme tottuneet siihen, että klassista musiikkia on kuunneltava paikoillaan istuen, hiljaa, mielellään juhlallisissa vaatteissa, tai kenties sitä jopa mieluiten olisi vain luettava partituurista, jotta esiintyvien ja kuuntelevien ruumiiden sakeus ei häiritse musiikin pyhää välittymistä.
Tuntuu kenties oudolta, että Walter Sallisen ja Kaj Mäki-Ullakon teos todella päästää meidät orkesterin keskelle. Itse musiikin tuotantoprosessi, äänentoiston ja soitinten materiaalisuus nousee suoraan esiin. Heidän työssään keskeistä on akustisen ja elektronisen, siis ”autenttisen” ja ”keinotekoisen” asettaminen samalle tasolle, jolla molemmat käsitetään tekniikoina, teknisinä ulottuvuuksina. Kaiutinasetelmasta tulee ikään kuin orkesterin jäsen, mutta tämä ei tee musiikista mekaanista. Soittamisen, musiikin tuotannon yhteisyys käy selväksi – orkesteri ei vain toteuta säveltäjän yksiöllistä visiota – mutta tämä tuntuu samalla pikemminkin korostavan soittajien ainutkertaista virtuoosisuutta ja kenties soitinten virtuaalisuutta, mahdollisia tapoja käyttää niitä uusilla tai erilaisilla tavoilla.
Installaatio tutkii musiikin yhteiskunnallisia kuuntelu- ja esityskäytäntöjä ja pyrkii kiinnittämään niihin huomiota nostamalla tarkoituksellisesti esiin musiikin historiallisia kerrostumia. Näennäisesti teoksessa ei ole mitään uutta, se vain törmäyttää eri Richard Wagnerin musiikin esitystapoja toisiinsa, mutta juuri tämän tarkoituksellisen näennäisyyden kautta se tekee näkyväksi, siis oikeastaan konkreettisesti kehottaa, kummallista kyllä, katsomaan klassista musiikkia ja harhailemaan sen keskellä, sämpläämään teoksesta oman versiomme. Tämä katsominen – yhdessä äänentoiston tekniikoiden suoraan esiin tuomisen kanssa – taas toimii kuuloaistia vieraannuttavana tai outouttavana tekijänä, joka saa meidät reflektoimaan musiikin kuuntelemisen, vastaanottamisen tapoja ja niiden muuttamisen mahdollisuuksia.
Teoksen nimi viittaa Baijerin kuninkaan Ludwig II:n rakennuttamaan Venusluolaan, joka tekojärvineen, tippukivijäljitelmineen ja kiiltävine pintoineen pyrki jäljittelemään Wagnerin Tannhäuser -oopperan ensimmäistä näytöstä. Hauskaa on, että Wagnerin musiikki tietenkin jo sinänsä edustaa aikaa, jolloin klassinen musiikki alkoi olla nousevan kapitalismin armoilla, sen historiallinen asema ja perusta hovi- ja kirkkomusiikkina oli jo murentunut. Siksi tietystä näkökulmasta Wagnerin teokset kenties edustavat jo suhteessa Bachiin tai Beethoveniin sitä, mitä Ludwigin keinotekoinen luola edusti suhteessa Wagnerin musiikkiin.
Bacchanal of Hörselberg ei kuitenkaan kiistä tai suhtaudu ironisesti Wagnerin musiikin spektaakkelimaiseen nautinnollisuuteen, vaan pikemminkin pyrkii käyttämään sitä uudella tavalla.
Näin se ehdottaa, että klassisen musiikin perinnettä, sen jähmettyneitä esitystapoja on mahdollista ja epäilemättä myös välttämätöntä muuttaa. Se tekee näin kuitenkin juuri leikkaamalla ja liimaamalla, sämpläämällä vanhaa kaikessa sen keinotekoisuudessa, ja osoittaa, että tällä tavoin on mahdollista tuoda ja luoda esiin jotain uutta, jota emme kenties ole vielä osanneet kuvitella. Sitä varten soittajat ja soittimet, itse musiikki on ainakin ajoittain kaivettava esiin orkesterimontun pyhästä luolasta ja päästettävä meidät, jonkinlaisena barbaarien laumana, vaeltamaan niiden läpi.
Kirjoittanut: Eetu Viren, tutkija ja kääntäjä